Miksi transihmiset pelkäävät niin paljon tulla muistutetuiksi vanhasta minästään?

submitted by TerraFeminarum from self.GenderCriticalFinland

sorted by:
top
newinsightfulfun
you are viewing a single comment's thread.

view the rest of the comments →

[–]Louhi 7 insightful - 1 fun7 insightful - 0 fun8 insightful - 1 fun -  (1 child)

''Ennen vanhaan'' sukupuolenkorjaus oli dysforisten/mt-ongelmaisten ihmisten oma, henkilökohtainen asia. Kun prosessi oli valmis, he pyrkivät sulautumaan yhteiskuntaan ''cis''-ihmisinä. He eivät ottaneet yhteyttä lehtiin valittaakseen yliopiston käyttäjätunnuksista.

Nykyään on täysin ok uhriutua ja vaatia muita tekemään sitä ja tätä ja tuota käymättä asiasta minkäänlaista yhteiskunnallista keskustelua. Transnaisen ei tarvitse näyttää naiselta ollakseen nainen ja yhteiskunnan pitää uskoa tämä ja validoida häntä jne jne jne (ja sama transmiesten kanssa).

Kaikki transihmiset eivät toki ole samanlaisia ja osa yrittää elää normaalia elämää sulautumalla joukkoon. Tämä uusi sukupolvi kuitenkin tuntuu olevan täynnä itsensä etuoikeutetuiksi tuntevia tapauksia (ja tähän lasken mukaan myös keski-ikäiset autogynefiilit naispeniksineen).

[–]TerraFeminarum[S] 2 insightful - 1 fun2 insightful - 0 fun3 insightful - 1 fun -  (0 children)

Ymmärtääkseni myös "ennen vanhaan" sukupuolenkorjaushoitoihin pääsemisen yksi kriteeri oli se, että yksilö voi mennä täydestä vastakkaisen sukupuolen edustajana (näin on kai ollut esimerkiksi Hollannissa). Niille, joiden kohdalla toivotun tuloksen saavuttaminen transition avulla katsottiin mahdottomaksi, tarjottiin avuksi terapiaa dysforian hoitoon. Toisin sanoen näin on varmistettu, että hoitoennuste on ollut tällä menettelytavalla hyvä kummassakin potilasryhmässä, eikä dysforisille ihmisille ole tarjottu turhia toiveita. Transihmisten on siis ollut helpompaa sulautua yhteiskuntaan joutumatta jatkuviin konflikteihin ympäröivän yhteisön kanssa, mikä oletettavasti vähentää dysforian "triggeröitymistä".

Ja kuten tiedämme, nykyään suoraan dysforian hoitoon kohdistettua psykoterapiaa pidetään "eheytysterapiana", josta ei saa edes keskustella. Ainoana oikeana hoitomuotona pidetään somaattista hoitoa, jonka lopputulos riippuu todella paljon yksilöstä, ja jossa riskit ovat muutenkin suuret. Kysymys kuuluukin, onko tämä millään lailla inhimillinen toimintatapa? Eikö inhimillisempää olisi yrittää ensisijaisesti muita hoitokeinoja?

Jos taas ihminen kokee kehodysforiaa, mutta päättää olla hakeutumatta somaattisiin hoitoihin niiden riskien vuoksi, hatunnosto hänelle. Hänen ei kuitenkaan tässä tapauksessa tulisi vaatia muuta yhteiskuntaa näkemään hänet jonain, mitä hän ei ole. Se, että ihminen kokee/sairastaa sukupuolidysforiaa, ei mielestäni tarkoita että hän on "validi transihminen" siinä missä hoidot läpikäynyt henkilö (saati sitten validi vastakkaisen sukupuolen edustaja). Tässä kohden mielestäni vastuullisin toimintatapa on hakea apua dysforiaan ja hoitaa sitä muuten, ei ulkoistaa oman identiteetin pönkittämistä muiden niskoille. Hoidot läpikäyneellä henkilöllä tarkoitan sellaista transihmistä, joka on ottanut vastaan hormonihoitoja ja leikkauksia, ja pyrkii näyttämään niiden avulla vastakkaisen sukupuolen edustajalta muun yhteiskunnan silmissä. (Alapääleikkauksista viis, sillä sivistyneessä yhteiskunnassa kuljetaan julkisilla paikoilla genitaalit peitettyinä, ja niissä riskit ovat muutenkin kaikkein suurimmat. Eli ymmärrän jos joku "oikeasti trans" päättää niihin olla lähtemättä.)

Ei-dysforiset "transihmiset", jotka käyttävät "identiteettiään" lähinnä pervoiluun tai sosiaalisen statuksensa nostamiseen, ovatkin sitten aivan oma lukunsa.