En halua vähätellä kenenkään ongelmia, mutta identiteettipolitiikka on monelle suht-hyväosaiselle ihmiselle vain keino saada oma ääni kuuluviin. Ja tottakai kaikki haluavat, että heitä kuunnellaan. Mutta kuten sanoin, tässä on vaarana se, että oikeasti marginaalissa elävät jäävät sinne marginaaliin.

Lueskelin piiiitkästä aikaa Naomi Kleinin No Logoa (2000), joka käsittelee kriittisesti myös identiteettipolitiikkaa. Jätän tähän paljon kertovan sitaatin teoksesta (suom. Liisa Laaksonen ja Maarit Tillman):

Ihmettelen vain, miksi me Pohjois-Amerikan kulttuurisoturit emme koskaan kunnolla käsitelleet tiettyjä kysymyksiä. Köyhyys ei juuri askarruttanut meitä. Totta kai aina välillä ristiretkillämme eri ismejä vastaan joku veti esiin luokkajaon ja tunnollisesti me lisäsimme sen kulloiseenkin syytöslistaan. Kritiikkimme kohdistui kuitenkin naisten ja vähemmistöjen huonoon asemaan vain valtarakenteiden sisällä, ei talouselämän lakeihin noiden rakenteiden takana. Mutta "köyhien syrjintää" (ilmaisimme käsityksemme vääryyksistä yleensä jonkin ilmiön syrjintänä) ei voinut poistaa muuttamalla tarkastelutapaa, kielenkäyttöä eikä tarkkaan ottaen edes ihmisten käytöstä. Identiteettipolitiikka edellytti tiettyä vaurautta.

Klein viittaa pohjoisamerikkalaisilla yliopistokampuksilla 80-90-luvulla käytyihin "kulttuurisotiin". Noiden sotien tuotetta ovat nyky-Suomessakin käytävät identiteetti- ja intersektionaalisuuskeskustelut (mm. liberaalifeminismi, queerteoria). Ei ole valitettavasti mikään ihme, jos oikeasti marginaalissa olevien elämä ei muutu identiteettipolitiikan seurauksena, sillä identiteettipolitiikka ei kaikessa yksilökeskeisyydessään, abstraktiudessaan ja luokkatiedottomuudessaan ole alun perinkään soveltunut tosielämän sortavien rakenteiden muuttamiseen.