all 3 comments

[–]Koivunen 5 insightful - 1 fun5 insightful - 0 fun6 insightful - 1 fun -  (1 child)

Sosiaalinen dysforia = sukupuoliroolit/kohtelu sukupuolessa ahdistaa? Eikö se ole ihan perusfeminismiä? Miksi niistä tulee ensisijaisesti transsukupuolisia eikä vain feministejä, jotka rikkovat roolit?

[–]TerraFeminarum[S] 1 insightful - 1 fun1 insightful - 0 fun2 insightful - 1 fun -  (0 children)

Osittain, koska luokkajako on nykyään niiiiin last season. Ohessa oma näkemykseni (jos joku ymmärtää feminististä teoriaa paremmin kuin minä, saa ihmeessä korjata).

Toisen (tai radikaali-) ja kolmannen aallon tai (liberaali-) feminismin suuri ero on siinä, nähdäänkö sukupuoliroolien sortavan ja rajoittavan myös miehiä. Koska radikaalifeminismi pohjautuu luokkateoriaan, siinä miehet nähdään sortavana luokkana (l. "patriarkaatti", vrt. "omistava luokka"), ja naiset sorrettuna luokkana (vrt. "työväenluokka"). Sosiaalinen sukupuoli(rooli) eli "gender" puolestaan on tuon sorron mekanismi, eli hierarkkinen rakenne - Lierre Keithin sanoin "not some cosmic yin and yang, but the fist that punches and the flesh that bruises". Juuri tämän vuoksi sukupuoliroolien purkaminen on radikaalifeministeille niin tärkeää. Luokkateoriaan pohjautuvassa ajattelussa sukupuoliroolit tulevat ulkoa päin, sosiaalistettuina, eivätkä ole millään lailla sisäsyntyisiä ("social constructivism"). Naisten vapauttamiseksi on siis vain yksi ratkaisu: Purkaa vallitseva järjestelmä ja siten myös sukupuoliroolit. Tämä vaatii feministeiltä kovaa työtä ihan tosielämässä, kuten myös aimo annoksen itsekritiikkiä, eikä ole millään lailla kivaa tai kovin someseksikästä. Eikä istu vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään, sillä se todella horjuttaa status quoa.

Liberaalifeministisessä eli kolmannen aallon feminismissä taas ryhdyttiin pohtimaan, josko sukupuoliroolit ahdistaisivat miehiäkin. Luokkateorian näkökulmasta tämä on luonnollisesti absurdia, ja sama asia kuin jos sanottaisiin kapitalistisen yhteiskunnan ahdistavan tai sortavan omistavaa luokkaa. Voidaan väittää, että jo yksin tämä tekee feminismistä naisasian sijaan jonkinlaista yleistä egalitarismia, ja muuttaa "patriarkaatin" käsitteen täysin abstraktiksi ja merkityksettömäksi, kun oikeaa sortajaa ei voida nimetä sorretun ja sortavan luokan sekoittuessa. Ajatus sukupuolirooleista on siis liberaalifeminismissä äärimmäisen individualistinen, ja siinä sukupuoliroolit nähdään ennen kaikkea binäärinä, jonka voidaan katsoa ennen kaikkea rajoittavan niiden yksilöiden itseilmaisua, jotka jäävät tuon binäärin ääripäiden ulkopuolelle. Tarkoitan tällä ajatusta, että yksilöillä voi olla luonnostaan ja sisäsyntyisesti persoonallisuuspiirteitä, jotka poikkeavat hänelle annetusta sukupuoliroolista, ja näillekin yksilöille tulisi olla tilaa maailmassa. "Gender" on liberaalifeminismissä väistämättä osittain sisäsyntyinen asia, ei vain ulkoapäin annettu, hierarkkinen sosiaalinen konstruktio. Tähän on kaksi tasavahvaa ratkaisua: (1) purkaa sukupuoliroolit (mikä ei ole yhtä välttämätöntä kuin radikaalifeminismissä), tai (2) luoda binäärin välille loputon määrä uusia sukupuolirooleja. Vaihtoehto (2) on muodostunut transaktivismin myötä feminismissä suosituksi, sillä jos ei ole sosiaalista sukupuolta, ei reppanoilla transihmisillä ole mitään mihin transitioitua. Lisäksi se sopii paremmin liberaalifeministiseen käsitykseen siitä, että ihmisellä ylipäätään on olemassa eräänlainen sisäsyntyinen "sukupuoli". (Osansa on myös intersektionaalisuuden käsitteen pilaamisella. Voidaankin pohtia, mihin tarvittaisiin äärimmäisen intersektionaalisuuden kaltaista työvälinettä, jos sortaja ja sorrettu olisivat nykyfeminismissä yhtä ilmiselviä kuin radikaalifeminismissä..?)

Kapitalistisessa ja konsumeristisessa yhteiskunnassa vaihtoehto (2) on helppo tuotteistaa, ja hyödyntää henkilöbrändäyksen välineenä etenkin sosiaalisen median aikakaudella. Tämä reformoinnin light-versio mahdollistaa feministeille erittäin helpon aktivismin (keksitään uusia pronomineja, luodaan 64 "sukupuolta") ja laiskan teoretisoinnin ("kaikki on transfobista"), eikä vaadi kovaa työtä tai juurikaan aitoa itsekritiikkiä, kun mustan voi halutessaan selittää valkoiseksi. Ja on kivaa ja someseksikästä, kun oma status paranee osana "sorretuista sorretuinta" luokkaa. Eipä "cis-ihmisenä" noissa piireissä oikein puheenvuoroa saa. Toisin sanoen tämä erikoisuudentavoittelu nimeltään "sosiaalinen dysforia" sopii individualismin aikakaudelle kuin nenä päähän.

Mutta palatakseni kommenttiisi (pahoittelut dissertaation mittaisesta vastauksesta): Erittäin hyvä huomio, näillä on kyllä puurot ja vellit sekaisin. Uusien sukupuolten keksiminen ei millään lailla pura vallitsevia rooleja vaan vahvistaa niitä. Yleisenä pointtina vain se, että osalla genderkriittisistä feministeistäkin käsitys sukupuoliroolien ongelmallisuudesta voi pohjautua individualismiin eikä luokka-ajatteluun.

[–]TerraFeminarum[S] 3 insightful - 1 fun3 insightful - 0 fun4 insightful - 1 fun -  (0 children)

Lisäksi mietin seuraavaa: Onko olemassa mitään muuta kroonista mielenterveydellistä ongelmaa, jonka ajatellaan parantuvan pysyvästi somaattisella hoidolla, vieläpä aina samalla hoitomenetelmällä yksilöstä riippumatta? Ymmärtääkseni miltei kaikkien mielenterveysongelmien hoidossa tärkeintä on se, että sairaus saadaan niin hyvään hoitotasapainoon yksilöllisillä elämäntapamuutoksilla, terapialla ja mahdollisella somaattisella hoidolla, että se ei jatkuvalla oireilullaan haittaa henkilön jokapäiväistä elämää. Onko esimerkiksi muista kehonkuvahäiriöistä, kuten syömishäiriöistä, edes mahdollista parantua pysyvästi?