Olen alusta asti kokenut trans/genderideologian hämmentävänä, mutta en ollut juurikaan perehtynyt asiaan, joten en osannut paikantaa tätä outoa tunnetta: mikä siinä ei tuntunut oikealta? Joku harasi sisälläni vastaan aina, kun aiheesta luin. En siltikään jaksanut miettiä aihetta sen pidemmälle, kunnes aivan sattumalta päädyin lukemaan nettikeskustelua, jossa naiset asiallisesti keskustellen yrittivät päästä sisälle siihen "naiseuden tunteeseen" - eli tähän maagiseen esanssiin, jolla genderideologit yrittävät perustella ns. "itsemääriteltyä" sukupuolta.

Kukaan keskustelijoista ei ymmärtänyt, mikä tämä tällainen tunne voisi olla. Keskustelu valitettavasti katosi kuin pieru Saharaan, mutta silloin päässäni vihdoin syttyi se kuuluisa hehkulamppu: ei ole olemassa mitään maagista tunnetta siitä, että olen nainen.

Rupesin sittemmin miettimään asiaa. Milloin olen viimeksi todella "tuntenut" olevani nainen?

Silloin, kun kieltäytyessäni vastaamasta täysin tuntemattoman miehen tungetteleviin kysymyksiin, hän erittäin aggressiivisesti huutaen kertoi minulle, kuinka aikoo "venyttää pinkkiä pilluani?"

Silloin, kun heräsin verilammikosta, koska kuukautiseni olivat alkaneet yön aikana?

Silloin, kun väänsin työpaikan vessassa itkua, koska kuukautiskramppini olivat sietämättömän kivuliaat ja olin jo ottanut viimeisen särkylääkkeeni?

Silloin, kun pelkäsin kuollakseni että olin raskaana?

Silloin, kun raskaustesti oli positiivinen ja kävin läpi raskaan ja pitkällisen ajatusprosessin, joka lopulta johti aborttiin?

Silloin, kun minua vähäteltiin ja tytöteltiin riippumatta siitä, että tiesin aiheesta enemmän?

Silloin, kun minulle uskoteltiin, että elämäni suurin unelma on "päästä naimisiin" miehen kanssa?

Silloin, kun minulle alentuvaan sävyyn kerrottiin, että olen liian äänekäs, aggressiivinen ja kiroileva "tosi naiseksi?" (Haistakoot vitun!)

Silloin, kun vartaloani arvosteltiin - sekä täysin tuntemattomien miesten että kumppaneideni toimesta; kun tehtiin selväksi se, että tämä fyysinen todellisuus johon olen syntynyt, on aina ollut ja tulee aina olemaan vain objekti ja seksuaalisten fantasioiden täyttymä?

Silloin, kun fyysisiä ja psyykkisiä kokemuksiani ja kipujani vähäteltiin (ja vähätellään yhä) lääkärini sekä muiden terveydenhuollon ammattilaisten toimesta?

Nämä ovat vain muutamia niistä hetkistä, jolloin olen miettinyt, että en kokisi tätä, jos olisin mies - näissä tilanteissa olen hyvin akuutisti kokenut olevani nainen, ja nimenomaan VAIN sen vuoksi, että biologia ja yhä liian yleiset naisvihaiset asenteet ovat nämä tilanteet kohdalleni pakottaneet.

En voi mitenkään "kokea" naiseuttani pois (aivan kuten kukaan mies ei voi tätä naiseuden "kokemusta" itselleen omia, sillä sitä ei ole olemassakaan). Se on täysi mahdottomuus.

En ole myöskään koskaan kokenut kuuluvani väärään vartaloon; että jos leikkauttaisin rintani pois ja hiukseni lyhyiksi, söisin testosteronia ja kasvattaisin parranhaituvia, kokisin olevani jotakin muuta ja parempaa. Naiseudessa ei ole mitään vikaa, eikä se ole mikään toisarvoinen todellisuus. Naiseus ei tarvitse etuliitteitä - se on jo itsessään terminä kattava. En ole cis - en ole naiseuden alaluokka. Olen nainen.

Se on kaikesta huolimatta biologinen fakta, asia, jonka kanssa tulen elämään koko ikäni. Onnekseni iän karttuessa osaan arvostaa sekä biologiaani että siitä täysin riippumattomia seikkoja itsessäni, ajattelematta liikaa sitä, mitä joku puolituntematon kurttupalli kadulla minusta ajattelee.

Entäs te muut naiset - joko olette päässeet perille siitä, mikä on tämä valtaisa fiilis, jonka perusteella 37-vuotias Jaakkima miehisine sukupuolielimineen ja koko elämänsä miehenä eläneenä tietää olevansa nainen?